Olen iltaihmisenä päässyt vihdoin eroon ikävistä varhaisista aamuherätyksistä, koska kuusituntiset työpäivät voi hyvin aloittaa vasta aamuyhdeksän jälkeen. Vaikka työpäivät ovat lyhentyneet, on työn tuottavuus jopa parantunut. Sairauspoissaolot ovat radikaalisti vähentyneet ja erilaiset sähköiset apuvälineet sekä tekoäly ovat tulleet jäädäkseen ihmisen avuksi. Myös etätyöt ovat edelleen suosittu vaihtoehto, sikäli kun ala siihen soveltuu, mutta lähityöpäivinä työmatkat taittuvat Pirkanmaalla mukavasti kattavalla ja nopealla lähijunaliikenteellä. Ystävien ja sukulaisten luona tulee vierailtua useammin, kun työpäivät eivät ime kaikkia mehuja ja vähäpäästöinen liikkuminen on helppoa eri puolille Suomea. Isommat lapset kulkevat harrastuksiin sähköbussilla ja ratikalla; pienempiä varten on kätevä kimppakyytisovellus.
Ruokakaupassa en ole enää aikoihin käynyt, sillä lähes jokainen tilaa nykyään isommat ostokset suoraan kotiovelle ja samalla säästyy ajokilometrejä, kun ”kauppa-auto” kurvaa kerralla koko naapuruston. Kaupasta ei edes tarvitse hankkia yhtä paljon ruokaa kuin ennen, sillä kotitarveviljelyn suosion kasvu on ollut räjähdysmäistä viime vuosina: kun viljelee itse, tietää mitä syö. Myös kerrostaloasujille on tarjolla useita yhteisöllisiä kasvimaapalstoja hyvien yhteyksien varrelta. Pihanurmikoiden vaihtaminen viljelymaaksi on auttanut myös pölyttäjiä ja luonnon monimuotoisuuden säilymistä.
Vihdoin on ymmärretty myös lasten kasvun tärkeät tukipilarit jo varhaiskasvatuksesta lähtien. Ryhmäkoot ovat maltillisia ja työntekijät ovat sitoutuneita työhönsä, koska palkka ja vaikutusmahdollisuudet omaan työhön ovat parantuneet. Lasten erityistarpeet huomioidaan jo päiväkoti-ikäisenä, mikä rauhoittaa alakouluun siirtymistä. Varhaiskasvatuksen ja opetuksen ammattilaisilla on nykyään vankka osaaminen mm. neuropsykiatrisista erityispiirteistä eikä takavuosien haasteiden kanssa enää samassa mittakaavassa painita. Yksi käänteentekevä asia oli ala- ja yläkoulujen kännykkäkielto, joka astui voimaan vuonna 2025. Kouluissa on myös palattu osittain takaisin perinteisten kirjojen pariin, luonnollisesti lapselta toiselle kiertävinä. Digitalisaatio ei ollutkaan kouluissa oppimistuloksia parantava ratkaisu. Tunnetaito-opit ovat lisänneet lasten empatiakykyä ja suvaitsevaisuutta. Koulukiusaamista ja syrjintää kohdataan enää harvoin, koska hyvinvointierot ovat kaventuneet.
Takavuosien laaja mielenterveyskriisi saatiin lopulta purettua ottamalla käyttöön erilaisia toimenpiteitä, vaikka kustannukset aluksi hirvittivätkin. Psykiatreja ja terapeutteja saatiin koulutettua lisää. Onhan ala mielenkiintoinen, kun vaan työtä voi tehdä riittävillä resursseilla. Sosiaali- ja terveysalan palkkoja korotettiin vihdoin sille tasolle, mille ne kuuluvat työn vaativuus huomioiden. Olemme viimeinkin muiden Pohjoismaiden kanssa samalla tasolla. Ja kuinkas sitten kävikään? Hoitojonot lopulta lyhenivät lähes itsestään, kun apua saatiin tarjottua etupainotteisesti mm. säännöllisten mielenterveyskartoitusten ja muiden ennaltaehkäisevien palvelujen avulla. Joka koulussa ja sote-yksikössä on ”mielenterveyspysäkki”, josta saa matalan kynnyksen apua. Yhteiskuntamme on kaikenkaikkiaan säästänyt huomattavia summia, kun ihmiset saavat vaivoihinsa apua varhaisessa vaiheessa.
Illan tullen koko perhe kokoontuu yhteiselle aterialle. Välillä se on ylijäämäruokaa lähikoululta (tosi maistuvaa muuten!), välillä hartaudella valmistettua kasvispainotteista kotiruokaa. Terveysperusteinen vero on kannustanut vähentämään suolan, sokerin ja kovan rasvan käyttöä, mikä näkyy koko perheen hyvinvoinnissa. Ihastelen vielä illalla ikkunasta metsäistä maisemaa ja huomaan valkoselkätikan koputtavan nokallaan pihapuuta. Peittelen lapset sänkyihin ja valmistaudun tyytyväisenä uuteen päivään.
Havahdun koiran tassutteluun. Oliko tuo kaikki vaan unta? Mitä jos sen ei tarvitsisikaan olla niin? Jäämme mielenkiinnolla odottamaan tulevia vuosikymmeniä!
